Johtava rehtori Pekka Ruuskasen juhlapuhe uuden Pro Patria -taulun paljastusjuhlassa 5.12.2017

Kunnia-arvoisat viime sotiemme veteraanit, arvoisa yliopiston rehtori, herra kenraali,
arvoisat juhlavieraat, hyvät naiset ja hyvät herrat, hyvät norssilaiset!
”Rintamalta tuli kirje. Vaimo odotti sitä joka päivä. Olihan se merkki, että aviomies oli
hengissä. Kuoleman varjon alla molemmat puhuivat kirjeissään tavallisista asioista, mutta
puhuivat myös asioista, joita toisessa, rauhanomaisessa tilanteessa ei olisi saanut sanotuiksi.
Ne liittyivät yhteiseen huoleen tulevaisuudesta ja lapsista.
Kirjeen käsiala oli tuttu vaimolle, mutta tällä kertaa se ei ollut hänen miehensä, vaan
veljensä käsialaa.
”Rakas sisko. Ottaen osaa kaikesta sydämestäni kohtaloosi on raskas velvollisuuteni ilmoittaa
Sinulle, että aviomiehesi Martti on antanut kaikkensa isänmaamme vapauden
puolesta. Ole urhoollinen. Älä anna itsesi sortua.
Jumala sinulle voimia antakoon. Veljesi Paavo.”
Vaimosta oli tullut sotaleski, yksi yli 30 000:sta, ja lapsista sotaorpoja, heitä oli noin 55
000. Vaimo olisi lottana kotirintamalla edelleen. Hän kutoisi mattoja, liinoja, kankaita,
kunhan löytäisi kankaanloimia ja vaateriepuja kuteiksi. Kutomisen hän osasi.
Mutta ensin hänen olisi otettava vastaan nuorimmaisensa, kuukauden kuluttua syntyvä
kuopus. Se oli poika, ja näin kolme alle kouluikäistä tytärtä oli saanut veljen, jo syntyessään
sotaorvon. Äiti tulisi kasvattamaan neljä pientä lastaan yksin ilman miehensä tukea.
Äskeinen tarina oli 75 vuoden takaa. Silloin kymmenet tuhannet suomalaiset äidit ja isät,
vaimot ja lapset menettivät rakkaimpansa. Isän, pojan tai veljen kaatuminen kosketti
tuolloin lähes kaikkia perheitä – eikä kaatuneen läheisen ikävöinti lopu milloinkaan. Tiedän
sen hyvin, sillä 83-vuotias äitini on sotaorpo.
Marraskuussa 1939 rakas kotimaamme joutui suurvaltapolitiikan seurauksena voimakkaan
ja armottoman hyökkäyksen kohteeksi. Alkoi 105 päivää kestänyt talvisota. Isoisämme,
isämme ja Te kunnioitetut viime sotiemme veteraanit estitte rinta rinnan taistellen
maamme miehittämisen. Hinta oli kuitenkin armoton, sillä moni tämänkin koulun
oppilas ja opettaja menetti tuolloin henkensä. Ilman heidän uhrimieltään me emme eläisi
itsenäisessä Suomessa.

Kolme ja puoli kuukautta kestäneet talvisodan raskaat taistelut olivat päättyneet venäläisten
suurhyökkäyksen torjuntaan, mutta itsenäisyyden ja vapauden säilymisen hinta oli
todella kova. Talvisodassa jokainen 105 sotapäivästä oli vienyt keskimäärin 252 suomalaisen
miehen hengen.
Talvisodassa keskisuomalaiset miehet sijoitettiin harvinaisen yhtenäisesti Taipaleen lohkolle
Itä-Kannakselle. Taipaleen lohkon ankarimmat taistelut käytiin helmi- ja maaliskuussa
1940. Noiden helmi- ja maaliskuun 1940 raskaiden taistelujen päivät ovat läsnä
myös koulumme Pro Patria -taulussa.
Yrjö Jylhän Kiirastuli-runokokoelmaa voi sanoa talvisodan keskisuomalaisten runoteokseksi.
Kirjailija ja komppanian päällikkö Yrjö Jylhä kirjoitti omista kokemuksistaan Taipaleenjoella
78 vuotta sitten runokokoelman Kiirastuli, jossa on mm. runo Niin vaikeaa.
Tässä runossa Jylhä kuvaa keskisuomalaisten nuorukaisten lähettämistä Taipaleenjoen
ankariin taisteluihin ja heidän paluutaan tukikohtaan.
Jylhän runo ”Niin vaikeaa” kuuluu näin:
”Niin vaikeaa teitä on lähettää tuonne;
tutut kasvonne on, joka piirre ja juonne
ken teistäkin vielä hengissä palaa?
…Vaan vaikeampi on katsoa teitä,
takaisin tulleita, nääntyneitä:
vain puolet on jäljellä, puolet poissa,
te vedätte heitä nyt ahkioissa.
Ja jälkeen kaiken, minkä te koitte,
yhä vielä hymyillä voitte!”
Taipaleenjoella suomalaisten linjat pitivät sodan loppuun saakka venäläisten suuresta ylivoimasta
huolimatta. Jyväskylän Kirkkopuistossa on Taipaleen patsas, joka muistuttaa
ohikulkijaa keskisuomalaisten merkittävästä panoksesta Taipaleenjoen ankarissa torjuntataisteluissa.
Talvisodan henki, kansan yksimielisyys ja sen antama voima ja peräänantamattomuus
sekä onnistuneet torjuntataistelut säilyttivät maamme itsenäisyyden, vapauden ja itsemääräämisoikeuden.
Talvisodan jälkeen suomalaiset saivat elää rauhassa vain 15 kuukautta. Uusi sota, jatkosota,
alkoi kesäkuussa 1941.

Jatkosodan ensimmäisen kesän ja syksyn 1941 raskaat taistelut vaativat paljon suomalaista
verta. Kaikkein kovin oli kuitenkin vasta edessä, sillä kesä- ja heinäkuun 1944 armottomissa
torjuntataisteluissa kaatui vielä enemmän miehiä. Osa heistä jäi taistelukentälle.
Talin, Ihantalan ja Vuosalmen suurtaisteluissa ratkaistiin heinäkuussa 1944 Suomen tulevaisuus
ja itsenäisyys. Jalkaväen tukena olleiden tykistön ja ilmavoimien toiminta ratkaisi
useamman kerran taistelut puolustajien eduksi. Tämä antoi myös uskoa siihen, että ylivoimaisen
vihollisen rynnistys oli torjuttavissa.
Itsenäisyytemme ja vapautemme lunastettiin viime sodissa kalliilla uhreilla, sillä kaiken
kaikkiaan tuolloin menetti henkensä yli 91 000 suomalaista ja haavoittui yli 200 000 miestä,
joista noin 50 000 jäi loppuiäkseen invalideiksi. Menetykset koskivat tuolloin lähes
jokaista perhettä.
Ankarin isku kohdistui niihin ikäluokkiin, jotka sotavuosina olivat 20–30-vuotiaita etulinjan
taistelijoita. Joukkueen johtajina ja komppanian päällikköinä toimineet reservin
upseerit osoittivat taistelutilanteessa usein omalla esimerkillään ja rohkeudellaan miehilleen
johtajaominaisuuksia, mistä syystä juuri reservin upseerien tappiot olivat raskaat.
Tässä yksi esimerkki kesältä 1944:
Kun venäläisten hyökkäys Siiranmäessä alkoi, Adolf Ehrnroothin rykmentissä oli 110
upseeria. Kun Vuosalmen taistelut viiden viikon kuluttua päättyivät, upseeritappiot olivat
134.
Ehrnroothin esitelmätilaisuudessa Ruotsissa sodan jälkeen eräs kuulija sanoi: ”Te erehdytte
Ehrnrooth. Eihän 110:stä voi poistua 134.” Ehrnrooth katsoi häntä kummissaan
ja sanoi:
”Tuli täydennystä. Olivat etulinjassa päivän pari – ja vietiin jalat edellä pois.”
Siihen tämä kuulija ei vastannut enää mitään.
Marsalkka Mannerheim kysyi Adolf Ehrnroothilta erään yhteisen illan pitkän keskustelutuokion
jälkeen viimeisenä kysymyksenä:
”Miten päättyi meidän sotamme?”
Ehrnroothin vastaus tuli heti:
”Kahden ja puolen kuukauden verisissä taisteluissa torjui Suomen puolustusvoimat venäläisten suurhyökkäyksen kesällä 1944. Hyökkäyksen, jonka yksinomaisena tarkoituksena
oli Suomen nujertaminen ja miehittäminen.”
”Se oli hyvin sanottu”, totesi Mannerheim. Kunpa se myöhemminkin muistettaisiin.”
Viime sodat koskettivat kouluamme hyvin monella tavalla. Tämä koulurakennus toimi
sotavuodet sotasairaalana. Koulua käytiin tuolloin iltavuorossa väistötiloissa lyseolla.
Koulumme lukion pojista oli enimmillään yhtä aikaa yli 40 oppilasta sotapalveluksessa,
josta käsin he yrittivät suorittaa lukion opintojaan.
Koulumme Pro Patria -taulussa on 75:n entisen oppilaan ja opettajan nimet. He antoivat
henkensä Suomen itsenäisyyden ja vapauden puolesta. Kaatuneista oppilaista ja
opettajista 39 eli yli puolet oli upseereja, mikä on tavattoman suuri määrä. Upseerien
suuri suhteellinen osuus kaatuneista johtui siitä, että hyvin suuri osa oppikoulun tuolloin
käyneistä nuorista miehistä koulutettiin reservin upseereiksi. Nämä nuoret upseerit toimivat
viime sodissamme usein juuri etulinjan tehtävissä, mikä lisäsi huomattavasti heidän
kaatumisriskiään.
Koulumme sankarivainajien kaatumispaikkoina olivat sotahistoriasta hyvin tutut taistelupaikat,
kuten talvisodan Taipaleenjoki, jatkosodan Syväri, Aunus ja Kiestinki sekä kesän
1944 raskaiden torjuntataisteluiden Äyräpää, Vuosalmi, Tali ja Ihantala.
Koulumme matematiikan opettaja vänrikki Erkki Lenkkeri kaatui talvisodassa 31-vuotiaana
Koiviston linnakkeen taisteluissa Viipurin lahdella. Musiikin opettaja luutnantti
Eino Peitsa kaatui jatkosodan alussa 36-vuotiaana. Koulumme pitkäaikaisen ruotsin kielen
lehtorin Riitta Vuorisen isä kapteeni Viljo Vuorinen kaatui jatkosodassa Seesjärvellä
Riitan ollessa vain neljä vuotias.
Tätä koulua 1930-luvulla ja 1940-luvun alussa käyneiden nuorten miesten kohtalot olivat
monesti hyvin karuja. Muutamien koulumme luokkien poikaoppilaista kaatui viime sodissa
yli neljännes. Nuorimmat kolme koulumme oppilasta kaatuivat vain 18-vuotiaina ja
lisäksi kuusi kaatui 19-vuotiaina.
Koulumme oppilas Tapani Ilmonen kaatui vain 18-vuotiaana maaliskuussa 1942 Suursaaren
valtauksessa Suomenlahdella. Hänet palkittiin urhollisuudesta vapauden mitalilla.
Kaksi kuukautta myöhemmin kevään ylioppilasjuhlassa pidettiin hiljainen hetki Tapani
Ilmosen muistoksi. Hänen veljensä, ainoa perheen pojista sodissa säästynyt, kävi noutamassa
Tapanin ylioppilastodistuksen. Luokan tytöt itkivät, eivätkä kyyneleen olleet juhlasalissa
kaukana kenenkään silmistä.

Toinen 18-vuotiaana kaatunut oli muuramelaisen talollisen poika, aliupseerioppilas Kare
Veikko Salminen, joka kaatui heinäkuussa 1944 Hapenensaaren taistelussa Viipurin lahdella.
Kolmas 18-vuotiaana kaatunut oli Niilo Halonen, joka kaatui Tornion maihinnousussa
lokakuussa 1944.
Ilmavoimien lentävässä miehistössä kaatui yhteensä kuusi koulumme oppilasta: talvisodassa
kolme ja jatkosodassa kolme. Lentolaivue 46:n pommikone Bristol Blenheim 133
ammuttiin alas ilmataistelussa Viipurin lahdella 10. maaliskuuta 1940 vain muutamaa
päivää ennen talvisodan päättymistä. Venäläisten hävittäjien tulituksessa kaatuivat kaksi
koulumme oppilasta koneen tähystäjä luutnantti Arvid Sopenlehto ja konekivääriampuja
kersantti Erkki Tani.
Ylioppilas Oiva Mäkinen taisteli jatkosodassa panssarintorjuntatykin tähystäjänä. Hän
haavoittui rintaan joulukuussa 1942 Krivillä Karhumäen rintamalla. Mäkiselle myönnettiin
urhollisuudesta vapauden mitali huhtikuussa 1944. Hän selviytyi hengissä taisteluista,
mutta sairastui rintamalla sodan loppuvaiheessa keuhkotautiin. Lukuisista taisteluista
hengissä selvinnyt ylioppilas Oiva Mäkinen kuoli vain 23-vuotiaana tammikuussa 1947
tuberkuloosiin sotavammasairaalassa Kinkomaalla.
Kunnia-arvoisat sotiemme veteraanit!
Haluan kiittää Teitä ja Teidän jo edesmenneitä veljiänne, läheisiänne tänään siitä, että
me olemme saaneet ja saamme elää itsenäisessä ja vapaassa Suomessa. Ilman Teidän ja
Heidän päättäväisyyttänne, peräänantamattomuuttanne, rohkeuttanne, uhrivalmiuttanne
ja velvollisuudentuntoanne se ei olisi ollut mahdollista. Olemme Teille kansakuntana
mittaamattoman suuressa kiitollisuudenvelassa, kuten myös sotavuosina maanpuolustustehtävissä
toimineille naisille!
Te lunastitte itsenäisyytemme ja vapautemme kolme sukupolvea sitten. Kiitos Teille Suomen
pelastajat!
Te jouduitte parhaassa iässänne ottamaan vastaan sotien koettelemukset ja jälleen rakentamaan
runnellun maan. Teidän sukupolvenne elämäntyö on sankaritarina, joka muistetaan
tulevinakin vuosisatoina.
Erinomaista huomista Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlaa!