Otto Kanniaisen kolumni

Helsingin Sanomien ja The Economist-lehden julkaisuun Maailma 2021 haettiin syksyllä 2020 kutsukilpailulla vieraskolumnistia tämän lukuvuoden abiturienteista. Kolumnissa tuli käsitellä tulevaa vuotta ja nuoren ajatuksia koronapandemian keskellä: miten pandemia vaikuttaa tulevaisuuden suunnitelmiin ja odotuksiin, ja millaista on olla itsenäisyyden kynnyksellä tällaisena aikana? Abiturienttimme Otto Kanniainen osallistui kutsuttuna kirjoituskilpailuun, ja hänen tekstinsä voitti paikan julkaisussa. Paperisen lehden lisäksi tekstit julkaistiin Helsingin Sanomien nettisivuilla.

Sumun saartamat

Lukiessani yhteiskuntaopin ylioppilaskirjoituksiin alkusyksystä törmäsin kappaleeseen sukupolvikokemuksista. Kyseessä on tunnettu teoria, jonka mukaan tietyt suuret kokemukset ovat muovanneet kokonaisten sukupolvien ajattelua. Eräille sukupolvikokemus oli sotien jälkeinen pula-aika, toisille 90-luvun lama. Kappale suisti pänttäämisestä väsyneet aivoni uusille urille: mikä voisi olla meidän nykynuorten sukupolvikokemus?

Elämme sen keskellä parhaillaan. Aika näyttää, olivatko mietteeni vain nuorelle tyypillistä hetkessä elämistä. Vuoden 2020 historiallisuus joka tapauksessa on kiistatonta. Koronapandemia on myllertänyt meidän kaikkien elämää jo lähes vuoden ajan, eikä sellainen voi olla jättämättä jälkiä.

Pandemiavuosi on takonut meihin kyvyn sietää jatkuvaa epävarmuutta. Vielä helmikuussa vietimme upean illan tanssien Vanhat parhaimpiimme pukeutuneina, mutta jo maaliskuussa siirryimme loppukevääksi etäopiskeluun. Muistan varmaankin ikuisesti epätodelliselta tuntuvan musiikintunnin, jolloin saimme tietää asiasta ja ylioppilaskokeiden aikaistamisesta. Yhdessä soitettu Behmin listahitti Hei rakas vaihtui silmänräpäyksessä kaaokseen, kun tieto iski vasaran lailla. Siihen saakka etäiseltä tuntuneen pandemian kosketus aukaisi silmäni karusti sille, ettei mikään ole koskaan varmaa.

Korona-aika on saanut katsomaan tulevaisuutta hiukan erilaisten lasien läpi. Aikaisemmin ajattelin, että niin lukio kuin etenee ennustettavasti tavoitteesta ja virstanpylväästä toiseen. Nykytilanne on osoittanut, että näin ei ole.

Tämä ennustettavuuden katoamisen tunne on varmasti tuttu jokaiselle abiturientille. Emme tiedä, tullaanko abivuotta perinteisesti määrittäneitä juhlia, kuten penkinpainajaisia tai potkiaisia, ylipäätään järjestämään. Kukaan ei myöskään osaa arvioida, millaisissa tunnelmissa astelemme keväällä kirjoitussaliin – vai astelemmeko ollenkaan. Ennen niin selvältä näyttänyt polku valkolakin kautta aikuisuuteen on peittynyt paksuun usvaan. Haparoimme päivä kerrallaan eteenpäin näkemättä edes kasvoja maskien takana.

Kun aikanaan valloitamme ylioppilaskirjoitusten valtavan harjanteen, muuttuu sumu niin sakeaksi, että sitä voisi leikata veitsellä. Tuolloin meistä kunkin on valittava oma polkumme lukemattomista arvaamattomista vaihtoehdoista. Tulevat, koko loppuelämää määrittelevät päätökset ovat tavallisestikin valtavan painava vastuu nuorilla hartioilla. Oikean tien valinta on nyt hankalampaa kuin ehkä koskaan aikaisemmin, sillä viruksen ravistelemassa maailmassa on vaikea nähdä edes vuoden päähän – saati sitten viiden tai kymmenen.

Meille pandemian tulikasteen läpikäyneille on nyt täysin selvää, että tulevaisuus vain on hyvin epävarma. Oivalluksen ei kuitenkaan tarvitse olla pelottava, sillä saatamme olla valmiimpia kohtaamaan epävarmuuden kuin yksikään sukupolvi ennen meitä. Emme olleet kuunaan kokeneet nähdyn kaltaista maailmanlaajuista katastrofia, mutta mukauduimme silti uuteen tilanteeseen – yhdessä. Emme antaneet etäopiskelun tai maskisuositusten häkellyttää. Päinvastoin. Sopeuduimme jokaiseen uuteen käänteeseen vaikuttavan nopeasti. Tämä voisi hyvinkin olla se sukupolvikokemuksemme, opetus, jota kannamme mukanamme. Vaikka polku olisi hämärän peitossa, yhteisvoimin keksimme kyllä keinot ylittää korkeimmatkin esteet.

Koronakriisi on ollut epävarmuuden sietokyvyn kova koulu. Siksi se on myös valmistanut tulevaan. Kun on päässyt seuraamaan historiallista tapahtumakulkua aitiopaikalta, tajuaa, että arjen pienillä ongelmilla ei ole isossa kuvassa niin suurta merkitystä. Kun on vaeltanut hernerokkasumussa ja kiivennyt ylitsepääsemättömiä vuoria, voi lakata pelkäämästä sitä, mikä mutkan takana odottaa. Sen sijaan saamme keskittyä nauttimaan retkestä täysin rinnoin luottaen siihen, että mitä ikinä eteen tuleekin, usvan lomassa on aina pilkahdus valoa.

En panisi ollenkaan pahakseni, vaikka tämä ajatus juuri minun sukupolveani muovaisi.

Otto Kanniainen, julkaistu 3.1.2021
Helsingit Sanomat

Kanniainen Otto